Hemmo oli päättänyt lähteä hommaamaan itselleen helikopterilupakirjaa. Hän meni kentälle, jossa tapasi opettajan, jonka kanssa hänen oli tarkoitus lähteä esittelylennolle. Alkuvalmistelujen ja tarkastusten jälkeen päästiinkin vihdoin ilmaan. Kaikki sujui loistavasti ja Hemmo oli aivan haltioissaan, kunnes yhtäkkiä kuului pahaenteistä kolinaa ja yksi roottorin lavoista lensi taivaan tuuliin.
Hemmo hermoillen kyselemään opettajalta että mitäs nyt. Opettaja vain totesi, että ei tässä mitään hätää. Nämä nykyiset kopterit on suunniteltu siten, että ne lentävät ihan hyvin kahdellakin lavalla, joskin saattaa vähän täristää. No, hetken kuluttua Hemmo oli jo tottunut pieneen tärinään ja hän katseli taas opettajan toimia ohjaajana. Mutta sitten kuului taas räsäys ja toinenkin roottorin lapa lensi huitsin nevadaan.
Hemmo paniikissa kysymään, että mitäs nyt. Opettaja rauhoittelee sanomalla "Ei hätää, kyllä nämä nykyiset kopterit lentävät yhdelläkin lavalla. Tärina vaan saattaa olla jokseenkin häiritsevää" ja alkaa etsimään varalaskupaikkaa. Samassa viimeinenkin roottorin lapa lentää huitsin persiiseen.
Hemmo on aivan paniikissa ja repii hiuksia päästään kun hän huomaa että opettaja riuhtaisee ohjaussauvan irti lattiasta ja survaisee sen takapuoleensa. Silmät kauhusta ja hämmästyksestä pyöreänä Hemmo kysyy:
"Tuoko meidät nyt pelastaa?"
. Opettaja siihen:
"Ei takuulla pelasta, mutta onpahan tutkijalautakunnalla ihmettelemistä

Nainen autoili villissä lännessä. Hänen autostaan loppui polttoaine eikä bensa-asemaa näkynyt mailla halmeilla. Aikansa odotettuaan polttavan auringon alla täysin autioituneen tien reunassa, saapui paikalle uljas, suoraryhtinen ja jyhkeävartaloinen intiaanimies kauniilla valkoisella palominollaan.
Intiaani ratsasti naisen viereen ja ongelman selvittyä tarjosi naiselle kyytiä lähimmälle bensa-asemalle hevosensa selässä.
Vaihtoehtojen ollessa vähäiset nainen hyväksyi tarjouksen, tosin hieman epäröiden, kun ei ollut koskaan aiemmin ollut hevosen selässä, ja nousi uljaan ratsun selkään yhtä uljaan ratsastajan taakse. Matka taittui leppoisan joutuisasti, mutta jonkun aikaa ratsastettuaan intiaani ryhtyi muutaman minuutin välein päästämään suustaan villin huudon, joka sai veren hyytymään naisen suonissa, ja kenen tahansa muunkin, joka vain sattui huudon kuulemaan.
Viimein jo hieman pelottavan tuntuiseksikin muuttunut matka kuitenkin päättyi onnellisesti huoltoaseman pihaan ja intiaani jätti naisen pois kyydistään päästäen vielä suustaan viimeisen raikuvan jiihaa-huudon, karauttaen valkealla ratsullaan kohti siintäviä vuoria.
Voi hyvä luoja!" sanoi bensa-aseman myyjä, "mitä ihmettä te teitte tuolle intiaanille, että saitte hänet huutamaan tuolla tavoin?"
"En mitään", sanoi nainen hämmentyneenä ja hieman loukkaantuneenakin, että hänellä muka voisi olla jotain tekemistä intiaanin perin kummallisen käytöksen kanssa! "Minä vain istuin hänen takanaan kädet hänen ympärillään ja pidin tiukasti kiinni siitä valtavasta satulanupista, jotta en putoaisi".
"Rouva hyvä", sanoi myyjä, "intiaanit eivät koskaan käytä satulaa.